Moi,
Kirjoitan ensimmäistä kertaa blogiini todella pitkään aikaan. Oon miettinyt jo jonkin aikaa, että tekisi mieli taas kirjoitella ja laittaa ajatuksia konkreettisesti esille. Mulla oli pidempi aikaväli kun en ajatellut kirjoittamista, enkä oikeastaan osannut sitä ikävöidä, mutta lähiaikoina on tullut taas halu työstää ajatuksia. Kirjoittaminen on mulle aina ollut keino irroittautua arjesta, pysähtyä hetkeen. Tietynlaista terapiaa. Oon aina kirjoittanut omaksi ilokseni, mutta pitänyt blogia sen vuoksi, että joku saattaa joskus saada jotain irti mun teksteistä. Blogiin oon kirjotellut kaikennäköstä vuosien saatossa reilaamisesta rakkauteen, mutta isoimman painon oon antanut vain ajatuksille. Tykkään ajatuksesta, että joku voisi saada jotain irti siitä kun mä selvitän ajatuksiani itselleni. En lokeroi mun blogia mihinkään tiettyyn ryhmään sillä blogi on sisällöltään kuin hiekkalaatikko, hiekan tilalla on vaan mun ajatukset.
Vihdoin asiaan. Lähiaikoina oon ollut välillä stressaantunut tulevaisuudesta, opiskelusta, nykyhetkestä ja töistä. Tuntuu, että pieniä tehtäviä on koko ajan paljon päällekkäin. En osaa hahmottaa niitä yksittäisinä haasteina, vaan teen mielessäni niistä kokonaisuuden, joka taas tekee yksittäisistä tehtävistä huomattavista raskaampia kuin ne oikeasti ovat. Mun pitäisi suhtautua joihinkin pienempiin tehtäviin kevyemmin. Koen kuitenkin etten voi, koska mua ajaa tietty kunnianhimo ja halu suoriutua hyvin. Kunnianhimo voi itsessään toimia hyvänä motivaattorina, mutta se voi kääntyä myös ihmistä vastaan.
Vahvalla kunnianhimolla voi saada itsestään valtavasti irti. Ihminen voi saada valtavan draivin päälle sillä, että haluaa suoriutua parhaiten ja saavuttaa isoja asioita. Kunnianhimo voi toimia liekkinä joka palaa ihmisessä, joka potkii ihmistä eteenpäin ja kaataa esteitä. Mutta...on aina "mutta". Kunnionhimosta voi tehdä itselleen myös ison kompastuskiven. Jos kunnianhimoa ruokkii halu olla paras, voi ihminen sokaistua kritiikille, muiden ihmisten ajatuksille tai ylipäätänsä sille mitä tarkoittaa olla "paras". Mun mielestä on tärkeää, että jokainen haluaa olla paras, mutta vain paras itsensä. Ei paras verrattuna muihin. Jos joku haluaa olla paras verrattuna muihin, saattaa tän henkilön todellisuuden taju kärsiä oikein urakalla. Joku viisas on joskus sanonut, että löytyy aina joku joka on sinua parempi jossain. Mun mielestä kannattaa keskittyä olemaan paras versio omasta itsestään. Se on tervettä kunnianhimoa. Siihen mä koitan itse pyrkiä. Silloinkin kunnianhimo voi olla vielä vaarallinen tekijä jos sen kohdistaa väärin. Itselläni on siitä konkreettinen esimerkki. Jos on liian kunnianhimoinen omassa tekemisessään voi käydä niin ettei anna itsensä epäonnistua ja alkaa pelkäämään epäonnistumista. Voi käydä niin, että haluaa niin kovasti menestyä kaikessa, että alkaa kasaamaan itselleen suorituspaineita. Suorituspaineet ja -odotukset taas eivät jätä tilaa epäonnistumiselle. Jos alkaa pelkäämään epäonnistumista ei taas jätä tilaa myöskään kehitykselle ja huippuonnistumisille, jotka seuraavat kehitystä. Mun pitäisi oppia hyväksymään omat vahvuudet ja heikkoudet ja tavoittelemaan niiden rajoissa "parasta". Se on hyvää kunnianhimoa. Sanoin, että kunnianhimo toimii motivaattorina. Se on oikeanlaisena erittäin hyvä motivaattori, mutta itselleni tärkein motivaattori on onnellisuus. Sitä kunnianhimo saattaa itselläni joskus vahingoittaa.
Motivaatio on se joka saa ihmisen tekemään asioita. Mulle itelleni tärkeimpänä motivaationa elämässä on onnellisuus. Haluan olla onnellinen. Sen varmasti jakaa aikalailla kaikki ihmiset. Monesti tuntuu, että monille motivaattorina kunnianhimo kuitenkin satuttaa samaa onnellisuuden päämäärää. Monesti kunnianhimoisia ihmisiä ajaa myös halu menestyä. Menestyksen määrittely on todella vaikeaa, koska se on yksilöllistä. Yleistän kuitenkin vähän...monet tuntuvat näkevän menestyksen hyvänä duunina jossain korkeassa asemassa. Yleensä sen mukana nähdään korkea taloudellinen asema. Mä nään menestyksen niin, että sä teet duunia josta sä tykkäät. Ja ennen kaikkea teet elämässä asioita joista sä nautit. Silloin näkisin, että ihminen on menestynyt elämässään. En tarkoita sitä, että kaiken pitäisi olla koko ajan kivaa ja vaaleanpunaista, mutta suurimman osan elämästä pitäisi olla nautittavaa. Jos sä oot duunissa, josta tienaa tosi hyvin ja sä nautit siitä duunista niin se on ideaalia. Jos taas oot duunissa, jossa tienaa tosi hyvin, mutta et nauti siitä niin se on mun mielestä hölmöä. Suurin osa ihmisistä viettää ison osan elämästään töissä. Kyselyiden yms. mukaan todella monet ihmiset eivät ole tyytyväisiä työhönsä. Monet kovapalkkaiset ovat tyytymättömiä työhönsä. Tunnen monta ns. duunaria, jotka ovat tosi tyytyväisiä työhönsä, koska tekevät sitä mistä tykkäävät ja tulevat taloudellisesti toimeen. Olen kuitenkin sitä mieltä, että raha helpottaa elämää, se antaa mahdollisuuksia asioiden tekemiseen, jotka tekevät sut onnelliseksi. Mun pointtina on se, että kannattaa miettiä onko sen rahan ansaitsemiseen tehtävä työ sen arvoista kuin ne asiat joita sä saat sillä rahalla. Raha itsessään on hyvin huono motivaattori. Jos ihmisellä on paljon rahaa ja se ostaa hienon auton, se voi tulla onnelliseksi siitä. Se ajaa sillä autolla jonkin aikaa ja se tottuu siihen autoon. Siitä tulee normi. Seuraavaksi ostettavan auton pitää olla vielä hienompi, että siitä voi saada samanlaisen tunteen. Toisin sanoen mikään rahamäärä ei tyydytä ihmistä, ihminen haluaa aina enemmän.
